MINÄ, JENNY  

Synnyin 46 vuotta sitten, vuonna 1975 Espoossa aivan tavalliseen perheeseen, jossa kasvoin äitini, isäni ja isosiskoni kanssa. 

Synnyin tilanteeseen, jossa loputtoman pitkältä tuntunut Vietnamin sota vihdoinkin loppui. Samoihin aikoihin keksittiin myös rokote vihurirokkoa vastaan. Aikakausi oli yhtäaikaa kaoottinen ja toivoa täynnä. 

Kasvoin 80-luvulla, jolloin pelikonsoleista ja internetistä ei vielä tiedetty mitään. Digitalisaatio sanana oli tuntematon. Harrastin yleisurheilua ja musiikkia. Musiikki on edelleen tärkeä osa minua. 

Lapsuuteni leikit heijastelivat aikaansa. Leikkiemme lääkärit lensivät kenttäsairaaloihin Libanoniin tai Afrikkaan. Kirjasimme ylös tutkimustuloksia ja rokotuksia, joita potilaille annoimme. Jocke-nukelle operoimme uudet kasvot, jotka hän oli menettänyt pommi-iskussa. 

Sairaalaympäristö ei jäänyt pelkästään mielikuvitusmaailmaan: MInua hoidettiin jo lapsena Jorvin sairaalassa vaikean astman ja allergian takia. 

Luulen, että näistä tekijöistä syttyi kipinä terveydenhuoltoalaa kohtaan. Kouluttauduinkin farmaseutiksi, mikä on osoittautunut oivaksi valinnaksi. Työskentelen edelleen apteekkitoimialalla, palveluliiketoiminnan ja digitalisaation kehittämistehtävissä. 

Minulla on kaksi aikuista lasta. He, kuten minäkin, ovat kaksikielisiä, suomen- ja ruotsin. Kaksikielisyys on rikkaus, joka on avannut sekä minulle että lapsilleni valtavasti mahdollisuuksia niin koulutuksen kuin harrastustenkin saralla. 

Suomi on virallisesti kaksikielinen maa, jossa on saatava aina palvelua sekä suomen että ruotsin kielellä. Meidän tulisi pitää kaksikielisyyttä voimavarana, joka antaa meille eväät myös kansainvälistyä. Myös oma työnkuvani on kansainvälinen. 

Aivan erityinen paikka sydämessäni on Unkarilla. Olen vieraillut Unkarissa kymmeniä kertoja. Koronapandemia on estänyt matkustelun, mutta se ei ole himmentänyt rakkauttani Unkaria kohtaan - päin vastoin. Odotus jälleennäkemisestä on suuri! Ystäväni sanoin: MInussa taitaa asua pieni unkarilainen. Siitä arvonimestä olen ylpeä.